Miten Brasiliaan päädyttiin? Miten elämä sujui? Miksi syntyi naapuriviha? Alla oleva teksti kertoo toivottavasti hieman vastauksia tähän, ja ehkäpä siitä selviääkin jotain siitä, millainen talli onkaan puitteiltaan - paremmin tästä kertoo kuitenkin kuivaluumuinfo.

Brasilian helteet, vaihtelevat kaatosateet (en ole varma, sataako täällä myös mummoja, sillä kerran kuulemma taivaalta tippui epämääräisä palleroita, mutta olin silloin kilpailumatkalla Saksassa), leijonat tallikissoina, käärmeidenpakoilua "rennoilla" maastolenkeillä, ilkeä maissinviljelijänaapuri, äkäinen orjapiiskuri kaiken yläpuolella, hänen huippuunsa treenatut (treenausmenetelmät? Kyseenalaiset) kilpahevoset ja pitkin viidakkoa raikaava suomalainen laatumusiikki (vinkki: bändin nimi on sitä kakkaa, jota laitetaan maahan. Apu -----, jotain, en voi mainita siveellisyyssyistä) ovat loistavat puitteet kilpa- ja siitostallille, eikös niin? Stereotypioiden vahvistusta kerrassaan!

Tropican muutto Brasiliaan oli hetken mielijohde, joka johtui lähinnä naapuritallimme Ciar Dressagen omistajan tuskallisesta painostuksesta ja hänen, nimeltänsä Cirith (aka Sirppa), tarjoamasta ilmaisesta muuttokyydistä lentokoneellansa. Tuohon aikaan ollessani sinkku, ei minulla liiemmin rahaa ollut (tietenkään siksi kun ei ollut rikasta miestä!), joten ilmainen kyyti oli enemmän kuin tervetullutta: niinpä silloin vielä pieni hevoslaumani pakattiin jumbojettiin ja lensimme ykkösluokan kyytiä niin kauan, kunnes koneeseen tuli tekninen vika ja se joutui tekemään pakkolaskun. Silloin tapahtui kauheita ja pikkusormen kynteni lohkesi, mutta tuleva naapurimme, tai no silloin nykyinen, ei ollut mitenkään ilahtunut laskeutumispaikastamme. Kone nimittäin tippui suoraan hänen maissipellollensa ja siitä johtunut vihanpito jatkuu edelleen - enkä ymmärrä miksi. Se oli vahinko eikä edes minun vikani!

Kun pakkolaskusta oli selvitty ja olin päässyt käymään manikyyrissä hoidattamassa lohjenneen kynteni, oli vuoro rakennuttaa talli. Hevoset majoitettiin väliaikaisesti Ciarin tiloihin, übermakea talli kun ei ollut tuohon aikaan läheskään täynnä, jolloin tilaa oli yllinkyllin. Valitettavasti rakas Tinttimme ei viihtynyt Ciarissa kovinkaan hyvin, sillä tammalla ei ollut tarpeeksi palvelijoita - olin varastanut Cirithin omat tekemään minulle tallia - hänen lentsikanhan vika se pakkolasku oli, joten saisi hyvittää sen jollain tavalla! Kuulemma kehnosti palkattujen työntekijöiden ahkeroidessa minä ja Cirith siemailimme kuumailmapallolennoillamme shampanjaa ja söimme suklaamansikoita vaihdellen samalla kuulumisia. Sain silloin käteviä vinkkejä halvasta työvoimasta, mutta juuri kun keskustelimme Brasilian söpöistä pojista, kävi niin, että pallo taisi lentää hieman liian matalalla, ja leijona pääsi hyökkäämään sen kimppuun! Onnistuimme kuitenkin karkoittamaan sen tarpeeksi kovalla kiljumisella, mutta kuumailmapallo sai sellaisia vaurioita, että me jouduimme jättämään sen.

Kieltämättä puserooni hiipi onneton olo, kun seisoimme keskellä viidakkoa villipetojen seassa ilman kyytiä kotiin - ja pikkusormeni kynsi jälleen lohjenneena! Ehkei se kestänyt niin kovaa kiljumista? Onneksi Cirithillä sattui olemaan mukana viidakon hätäpakkaus (mieskalenteri, ÖÄ-luokan meikkejä, hajuvettä, viidakkoveitsi, jonka käyttöä kukaan ei kylläkään ollut viitsinyt opetella, sekä puolikas verigreippi - tutkiessani pakkausta ensimmäistä kertaa, tajusin, että a) Cirithin hedelmämaku oli kerrassaan kauhistuttava, b) hän oli todellinen wnb-terveysintoilija), jonka avulla tietysti selvisimme ne karmaisevat puoli minuuttia, ennen kuin Cirithin söpö mies tuli hakemaan meidät pois. Hän oli ilmeisesti päätellyt, että reissumme oli kestänyt hetkisen liian kauan... Sain matkan aikana tietää, että mies oli formulakuski, hänellä oli suuri palkka ja sitä kautta Sirppa-kulta oli saanut itselleen upeat tallit. Auto (mies kyllä kertoi sen nimen, vai oliko se merkki, niin ja jotain muuta, mutta unohdin jo) juuttui kolmesti kiinni mutaan, mutta kun pääsimme perille, minua odottivat Tropican valmistuneet tilukset!

Sirpsu tahtoi tietenkin mukaan tutkimaan talliani ja niinpä me molemmat ryntäsimme sisään. Ulkoapäin rakennus näytti tietenkin huippumodernilta kermanvaaleine seinineen (joiden tosin pelkäsin keräävän likaa ja näyttävän vanhoilta!), tummine ikkunankarmineen (liioittelua? ..) ja puisine ovineen, eikä tietenkään "tervetuloa" - kyltin naputtamista tienposkeen (niin, sitä noin puoli metriä leveydeltään olevaa polkua kutsutaan Brasiliassa valtatieksi) ollut unohdettu. Ja sisällä yllätys oli valtava; Cirithin työntekijät olivat todellakin osanneet asiansa ja nikkaroineet pystyyn varsin hienon tallin, joka pikaisten laskutoimitusten mukaan oli tarkoitettu kahdellekymmenelle hevoselle (laajennus myöhemmin 50:en paikkaan), ja mikä parasta, toimisto täyttä luksusta! Ah, katseeni ajautui tietenkin ensimmäisenä seinällä olleeseen mieskalenteriin, se oli Sirpan lahja (kiitos)! Jäädessäni tutkimaan vielä silloin siistiä varustehuonetta sekä näppärää rehuvarastoa, häädin Ciarin työntekijät hakemaan hevoseni kotiin - ja salaa myhäillen mietin, mitä Tintin kuljettamisesta tulisi - sehän sattui siihen aikaan olemaan niin kiltti tyttö, että ei parempaa löytäisi.

Ensimmäiset päivät olivat lähinnä totuttelua uuteen trooppiseen ympäristöön (täällä on paljon kookospuita ja villipetoja, muuta en oikein luonnosta tiedä. Niin ja aika kuumaa), mutta se naapuriviha! En voi tänä päivänäkään käsittää, mistä ihmeestä se naapuri silloin kilahti - pakkolasku oli vahinko, eivätkä hevosenikaan ole kovin montaa kertaa aikojen saatossa karanneet syömään hänen maissejaan (kyllä, minun hevoseni tykkäävät maisseista, Daisya lukuunottamatta. Se kun tuppaa olemaan nirppanokka). Joka tapauksessa, ilkeä naapurinsetä, kutsun häntä useimmiten PaPaksi, on tehnyt vaikka mitä kolttosia meille. Ensimmäisen viikon aikana hän kävi ilmeisesti yöllä istuttamassa hienon tallini oven eteen banaanipuun, joka vaikeuttaa tietenkin oven avaamista, mutta koska pidän banaaneista, niin tallia siirrettiin parisen metriä sivummalle, jotta banaanipuu sai jäädä. Hiljalleen olen myöskin tajunnut, että sademäärämme on varsin riippuvainen naapurin maissipellon kastelusta - PaPa ilmeisesti kuvittelee, että hänen kasveillaan on jano puolen tunnin välein. Onneksi ystävälliset huomautukseni toimivat nopeaan - mutta vaikutus on ollut aina lyhyt.

PaPasta huolimatta ensimmäinen viikko Brasilian helteissä keskellä viidakkoa (ympärillä sadan kilometrin säteellä vain puskaa) pelottavien kumialligaattoreiden ja käärmeennahkakenkien seassa sujui jotenkuten hyvin, mutta sitten tajusin, että tarvitsisin työntekijöitä. Soitin tietenkin hätäpuhelun Cirithille, joka hyvänä ystävänä (...) antoi minulle Amazonin Bambuviidakkotyöntekijöiden välitystoimiston numeron. Valitettavasti toimisto sijaitsi aika kaukana (noin puolisen kilometriä Tropican mailta), joten jouduin kaivamaan esiin viidakkoveitsen, jota en edelleenkään osannut käyttää, ja raivaamaan sillä tieni paikanpäälle. Mutta oli se matka vaivan arvoinen, sain huomata, että Brasilian heppapojat olivat syötävän suloisia! Siinä samassa päätin, että Tropica tulisi täyttymään vain ja ainoastaan miestyöntekijöistä - mitä sitä naisilla tekisi... Valikoin tarkasti söpöimmät, ja katsoin jopa vähän suosituksia, ja pian kotimatkalla seurassani olikin seitsemän lihaskimppua. Valitettavasti kohtasimme vaikeuksia, sillä vastaan käveli leijona. Minä kiljuin ja hyppäsin Marcon, tummasilmäisen hurmurin, syliin - ja arvatkaapa mikä siitä alkoi. <3

Tallipojat tekivät töitään ahkeraan ja hevosetkaan eivät kärsineet sopeutumisvaikeuksista, jolloin ajattelin, että olisi aika koettaa kentän toimivuus ja maneesin kestävyys. Ensimmäisenä uhrina sai toimia tietenkin Vonksu: olin jo innoissani, mutta sitten pieneen mieleeni pälkähti, että mitä jos tilani olivatkin mafian miesten vainoamia. Mistä sitä tietää oliko kenttä täytetty miinoilla tai maneesin kattorakenteet sahattu jo puoliksi poikki? Onneksi pojat olivat jälleen kilttejä ja kävivat ensin ryömimässä kentällä (mahdolliset miinat eivät räjähtäneet) ja pomppimassa sen jälkeen maneesissa (katto ei tippunut), joten uskalsin raahata hieman vastahakoisen Vonksun treenaamaan. Kaikki sujui tietenkin niin upeasti, että soitin heti Sirpalle - ja siinä samassa tulin sopineeksi seuraavan päivän maastoretkestä kuningaskobrien seassa lihansyöjäkasvien armoilla. Lisäksi päätimme, että työntekijät saisivat tehdä meille hienon maastoesteradan, eikä maastopolkujen raivaustakaan saisi unohtaa. Jotenkin nimittäin pelkäsin, että pusikossa rämpiminen voisi olla haitallista rakkaiden kultamussukoideni jaloille.

Ensimmäinen maastoretki oli vauhdikas - liekö se johtui siitä, että minä olin ottanut ratsukseni tamman (STBD:n), Cirith hienon jalostusorinsa Shanghain. Aurinko porotti taivaalta, eikä viidakon tiheä kasvillisuuskaan viilentänyt, vaan jouduimme kitumaan 40:n asteen lämmössä. Hepat eivät siitä välittäneet, vaan jopa Brasiliaan tottunut Shanghaikin hyppäsi parisen metriä ilmaan nähtyään pienen etanan kookospalmussa. STBD sai sen sijaan sätkyn bambun rungolla lojuneesta kilpparista. Maastopolut vaikuttivat kuitenkin ihan hyviltä, tosin varsin kapeilta ja viidakkopetojen täyttämiltä, eikä siinä maastoesteradassakaan vikaa ollut myöhäisimpien retkien perusteella. Huono juttu oli se, että järvissä huhuttiin olevan purenvarpaasiirti - kaloja. Myöhemmin väite on osoittautunut valheeksi. Viime vuoden aikana ehdimme toteamaan, että lähes kaikki Amazonin maastopolut on miehitetty meille, ja vaikka eläimet tekevätkin reissuista vähintäänkin mielenkiintoisia, niin ainakin kasvoni pysyvät hyvännäköisinä, sillä oksat raapivat niitä harvoin.

Brasiliassa vietetyn ajan aikana hevosemme ovat kokeilleet tarhojen aitojen kestävyyttä useampaankin kertaan - ja minun kannaltani menestys on ollut valitettavan huono. Kuumuus tuntuu sulattavan aidat (olen varma että ne joku päivä syttyvät tuleen tai vastaavaa!) ja hevoset karkailevat... Krhmrmm, minnekäs muuallekaan kuin naapurin maissipellolle. Aitoja vahvistetaankin melkeinpä joka päivä, mutta kesälaitumien kunnossapito on vielä kauheampaa! En voi tietää onko naapuri käynyt tekemässä kolttosiaan, vaikkapa laittamalla metsästysrautoja laitsoille, joten pojat käyvät tarkistamassa ne joka päivä laidunkauden ajan. Sitten vielä lisää valitettavaa: ÖTÖKÄT!!! Nämä hirveät, säälittävät, pelottavat, raivostuttavat otukset saavat minut hermoraunoksi - mutta onneksi Sirppa-kulta on kehitellyt niille vastaiskun. Se on hyväntuoksuinen hajuvesi, nimeltänsä Cirith's Secret. Hyttyset, moskiitot, kärpäset ja vastaavat pökertyvät heti kun saavat sitä pieniin sieraiminsa. HAHAHAH!

Vaikka mainitsinkin alussa, että Brasiliaan muuttaessani olin sinkku, en ollut sitä kauaa enää työntekijähakureissun jälkeen. Marcon tummat hiukset, syötävän suloiset silmät ja kuolattavat lihakset olivat yhtä täydellisyyttä. Rakkaustarina on jatkunut jo pidempään, ja Marco onkin noussut tallipojan tittelistä Heidin kullaksi, rakkaaksi, hanipupuksi ja pian mieheksi. Suunnitelmissa onkin häät! Mutta en minä köyhää miestä ottaisi - Marco onkin rikas, hän nimittäin sai isältään muutama vuosi sitten jättiperinnön, jolla rakensimme hienon asuinlinnan, jossa kelpaa Sirpan kanssa siemailla shampanjaa viilennykseksi! Luonteeltaan Marco on kaikkea sitä mitä allekirjoittanut ei ole - lempeä, kiltti, rauhallinen, ystävällinen... Eikös sitä sanota, että vastakohdat viehättävät toisiaan? ^^) Mutta on meillä yhteistä; kumpikin ratsastaa, Marco on jopa varsin taitava kuten muutkin pojat, mikä on ihan hyvä juttu, sillä silloin minun ei tarvitse olla tallilla 24/7 ja jää enemmän aikaa ostella uusia heppoja. Tahdon niitä aina lisää, koska tykkään shoppailla, mutta en ole kuten muut - "normaalit" ihmiset ostavat parisataa euroa maksavia kenkiä, minun ostoksiini voidaan lisätä vaivaiset viisi nollaa hintalappuun.

Nykypäivänä Tropican arki on kiireistä niin meillä järjestettävien kilpailuiden, syntyvien varsojen sekä kilpailumatkojemme puolesta, mutta vielä talli on pystyssä, mafia ei ole hyökännyt, naapuri aisoissa ja hevoset elossa, vaikka niiden kasvava määrä saakin allekirjoittaneen toisinaan huolestumaan.