Amarn Whirlwind

Koska olen periaatteen ihminen (...), uskottelen itselleni päivästä toiseen, että Viili on oikein hyväluonteinen poni, mutta niinä hetkinä kun tamma talloo varpaani saman hoitokerran aikana kahdeksatta kertaa, nappaa kiinni hihansuusta sekä takalistosta ja antaa myöskin ilmaisen puumerkkinsä, on minun ehkä pakko myöntää, että omistan aika inhottavan nelijalkaisen. Eihän siinä mitään, mikäli Viili vain toisinaan kokeilisi rajojaan, mutta tämän kanssa tappelu on jokapäiväistä, eikä se myöskään ymmärrä komentojen syvimmäistä tarkoistusta: mikäli kiellät tammaa, se tahtoo pitää entistä hauskempaa kokeilemalla, miten hoitaja reagoi uusintaotteluun. Viilin kanssa otetaan revansseja yhä uudelleen ja harvinaisen sekä valitettavan usein ne päätyvät kaksijalkaisen tappioon, sillä päättäväisyyttä ja sitä ilkeyttä tästä ponista löytyy vaikka millä mitalla.

Harvemmin Viilin hoitaminen innostaa tulemaan tallille, varsinkaan niinä räntäsateisina syyspäivinä, jolloin loskaa on polveen ja taivaalta sataa niin pikkuakkoja kuin iskee myös salamoita - ja Viili saa tämän ukkosmyräkän jyrähtelemään yhä kovempaa. Jo niinkin yksinkertainen asia kuin ruokkiminen aiheuttaa ihan järkyttävän kriisin, eihän pieni kullanmuru nimeltänsä Viili voi missään tapauksessa odottaa saati tyytyä kitupiikin omistajan antamaan liian pieneen ruokamäärään jolla vain yritetään saada se satulavyökin joskus kiinni kun ei ole varaa ostaa uutta. Eikä voi edes olettaa, että Viilin saisi turvallisesti saati helposti tarhaan - ensimmäiseksi tamma vetäytyy nurkkaan, sitten kun urheilet loimen kanssa se saa omintakeisin sätkyn pinkoen täyttä jalkaa ulos ja jos olet viisaasti ottanut Viilin naruun ennen tätä, menet perässä. Muutenkin neitokainen on taluttaessa aika vauhdikas, juoksee muiden kaakkien luokse haastamaan riitaa ja pinkoo sitten luuserina kauas pois.

Tamma ei ole tutun hoitajan kanssa niin paha kuin sen ensivaikutelma antaa ymmärtää, joka koostuu siitä, kun Viili koettelee rajojaan. Mikäli on alusta asti tiukkana, niin tamma rauhoittuu hiukkasen ja tyytyy vain harjatessa äärimmäisen rumaan mulkoiluun sekä luimisteluun, joka voisi melkeinpä jo antaa eläinsuojeluviranomaiselle huolen aihetta mutta eipä anna koska Viiliä ei heidän lähettyville raahata. Viili ei yllättäen pidä koko harjauksesta, mutta kun se sen sietää, niin omistaja hymyilee jälleen tyytyväisenä ja rohkenee tarttua kavioon kuin tosikengittäjän lailla - ja todeta sen huonoksi ideaksi. Liekö perin outoa vai sittenkin luonnollista, että Viilin kengittäjät vaihtuvat jokaisella käyntikerralla, mutta neiti ei ole todellakaan helppo, vaan se esittää emältä oppimaansa kolmijalkajuoksua sekä takapuolenjahtausta. Varusteiden kanssa Viili ei ole ihan niin paha, ehkä se tietää pääsevänsä lennättelemään rakasta kuskiansa, tai ei vain jaksa käyttää energiaa ilkeilyyn - mitä nyt pullistelee tai omaa vain jatkuvasti paisuvan mahan sekä vähän nostelee päätään, mutta ei paha, ei paha!

Viili on ratsastettavuudeltaan ehdottomasti reipas ja sähäkkä sekä vaativa - kuuliainen ei tippaakaan. Tamma laittaa kuskin varmasti koville omintakeisilla tempauksillaan, mutta mikäli sen kanssa jaksaa puurtaa vaikkapa mummomyrskyissäkin, niin ehkä jonain päivänä treenit saavat hymyn huulille ja toivottavasti menestystä kilpailuissakin. Viilin selässä tulee kuitenkin olla rauhallinen ja kärsivällinen, eikä sen juttuihin saa lähteä mukaan. Suosittelen lämpimästi muistelemaan päämäärää kuuliasesta esteitä taidokkaasti ylittävästä ponista silloin kun se päättää riuhtaista ohjat käsistäsi ja heittää nättejä pukkeja, mutta siinä vaiheessa alkaa kyllä jo olla oikeus suuttua. Raivaria on kuitenkin turha venyttää puolen päivän mittaiseksi, Viili ottaa herkästi nokkiinsa eikä tee sitten mitään. Mutta esteisiin loikaten, tamma hyppää kyllä hyvin, vaikkakin mikäli se tulee liian kovalla vauhdilla, niin lähestyminen voi jäädä kehnoksi ja hypystä tulla kummallinen kenguruloikka, mutta yli päästään varmana, sillä Viili kieltää äärimmäisen harvoin. Hyvin verryteltynä tamma voi vielä kääntyäkin radalla, mutta jos esteet on aloitettu vain tuosta noin, on rautakangen taivuttaminen esteeltä toiselle työn ja tuskan takana.

Kouluvääntö ei todellakaan ole Viili-ponin alaa, sillä eihän pienen tamman kärsivällisyys riitä tähän alkuunkaan, eikä sen liikkeillä helppoa tasoa korkeammalle pötkittäisi. Mikäli tätä extreme-urheilua haluaa kuitenkin kokeilla (ja sitähän tulee harrastaa aika monta kertaa viikossa), niin suosittelen lämpimästi aloittamaan apujen testauksella sekä perusteellisella, hitaasti etenevällä lämmittelyllä, jotta Viili saa varmasti tarpeeksi aikaa - energia siltä ei kuitenkaan lopu. Tamma saattaa huijata pakoilemalla apuja taittamalla päänsä ryntäisiin tai heittämällä takaosaa ulos sekä puskemalla ulkolapaansa, mutta tarkkaavainen ratsastaja osaa varmasti korjata nämä ongelmakohdat pehmeillä avuilla ja löytää Viilistä sen "jutun" - kun yhteistyö sujuu, tamma rentoutuu ja ryhtyy jopa kuuntelemaan kuskia, vaikka on edelleen hieman kiireinen ja jäykähkö, joten taivuttamassa saa olla jatkuvasti. Maastoillessa Viili on itseasiassa ihan mukava, vaikka säpsyykin paljon ja tekee jälleen rakastamiansa karateloikkia (en ole kyllä harrastanut karatea joten en tiedä menisivätkö liikkeet läpi lajin säännöissä), mutta peltolaukoissa neitokainen on haka! Lisäksi maastoesteet ylittyvät tyylillä, joskin aika kovaa...

Kilpailut