Necrophobia

Luonnekuvaus

Sinä päivänä, kun Nekku asteli Heidin talliin, joka oli muuten remontoitu navetta, tuli Heidi katumapäälle - ori vaikutti nimittäin paljon tuhmemmalta kuin kotitilallaan Saksassa, sillä ensitöikseen se juoksutti Heidiä ympäri tallipihaa, vaikka tarkoituksena oli kävellä vain yksinkertaisesti talliin. Ehkäpä talli oli liian maallinen tälle itsestään liikoja kuvittelevalle miehelle? Muut hevoset ottivat kuitenkin Nekku-hepalta luulot pois, Hessu etunenässä, mutta valitettavasti tämä on vaikuttanut Nekun käytökseen vain muiden nelijalkaisten kanssa. Tänäpäivänäkin se on taluttaessa hankaluuden perikuva, mutta Heidi on toisaalta viisastunut vahingoista ja taluttaakin nykyään Nekkunsa vain suitsittuna sekä pitkän kouluraipan kera pitäen herran kaukana tammoista.

Nekku oli ensimmäisellä hoitokerralla suhteellisen kiltti poika, vaikka olikin saanut suututettua Heidin sinä elokuisena aamuna - olihan ori esittänyt jo ovenpotkimisshow:nsa aamuruokinnan yhteydessä sekä päättänyt esittää mestarihyppääjän (vaiko -ryömijän?) lahjojaan tarhasta karkaamisen merkeissä (ja siitä lähtien Heidi on joutunut karjumaan Nekulle potkimisen lopettamisesta jokaisen aamuruokinnan yhteydessä sekä rakentamaan orillensa erikoisaidatun tarhan, josta ei pääse yli, ali saati läpi). Ja vaikka pieni tarinamme hyppiikin väärille urille, niin palaamme kas näin huomaamattomasti oikeille: Nekku oli siis ensimmäisellä hoitokerralla suhteellisen rauhallinen, sillä se sai syödä koko ajan ja oli sidottuna kiinni. Heidi on huomannut, että vapaana ollessaan ori talloo hoitajansa varpaat, ja mikäli se ei saa ruokaa, on Nekku ymmärrettävästikin kiukkuinen. Eihän kukaan ole tyytyväinen jos on nälkä?

Ensimmäinen hoitokerta taisi olla suuri poikkeus Nekun käytöksessä, sillä toisella yrittämällä seuraavana päivänä ori teki kaikkensa saadakseen kultaisen omistajansa sairaalaan. Se pyöri sitomisesta huolimatta kuin väkkärä, luimisteli minkä ehti ja taisi yrittää haukata omistajan takapuolesta palasen, kun tämä kumartui puhdistamaan herran etukaviota. Heidi sai leikkiä nostokurkea riuhtoessaan Nekun koipea ylös, herra kun oli päättänyt läntätä sen itsepintaisesti maahan. Sitten Heidi suuttui tosissaan ja kiljui Nekullensa kuin lapsi jolta oli viety tikkukarkki ja sai kuin saikin jalan itselleen. Samoin oli satuloidessa, ori pullisteli minkä jaksoi ja Heidin kärsivällisyydenpuute pulpahti esiin, mutta vain hetkeksi, sillä jossain vaiheessa onnisti ja vyö saatiin tarpeeksi tiukalle. Omistaja toivoi todellakin tällaisen kenkkupäivän jäävän ainoaksi yhteisellä taipaleella Nekun kanssa, sillä suitsimisessakin meni kymmenen minuuttia, kun ori ei avannut suutaan, mutta voi voi, miten väärässä Heidi olikaan.

Sinä päivänä, kun Heidi kiipesi ensimmäisen kerran Nekun selkään, keksittiin uusi extreme-urheilulaji. Ja Heidi sekä Nekku loivat sen. Alkuun kaikki vaikutti sujuvan ihan hyvin, ori seisoi suhteellisen rauhallisesti paikoillaan rupuisella kentällä, kun Heidi ähisten ja puhisten kampesi ruhonsa sen selkään, mutta sen jälkeen alkoi tapahtua. Heidi kun on kostonhimoinen ihminen, päätti hän heti alkuunsa näyttää Nekulle, missä kaappi seisoo ja kuka on pomo. Ori kuitenkin kimmastui pohkeiden paukautuksesta herkkiin kylkiinsä ja syöksähti eteenpäin kuin raketti tiputtaen Heidin muutamassa laukkapukkihyppyaskeleessaan maan pinnalle. Kymmenisen kiloa hiekkaa ja herneitä hengityselimiinsä vetäissyt Heidi sisuuntui kuin kiimainen tamma ja saalisti kentällä komeasti ravanneen orhinsa kiinni toruen sitä ensin ankarasti ja kiipesi sitten uudelleen selkään.

Heidi tippui sen tunnin aikana vielä kolmesti, sillä Nekku oli todenteolla päättänyt testata uutta vakituista kiusaajansa (jonka taival orin kanssa vaikutti tässä vaiheessa päättyvän lyhyeen). Se tuumasi, että säikkyminen olisi oiva tapa lennättää leppäkeihästä, ja niinhän se olikin. Muutama bungalahyppy japanilaisia taistelulajeja etäisesti jäljitellen, ja omistaja sylki jälleen hiekkaa. Sitten hauskanpito, kun ori esitti komeinta show-raviaan, Heidi koki järkytyksen ("Osaako mun heppa tällaista?! :OOO Voi jippiaijee! =) Nekku oot ihana... Voi nakki!!11") ja oli jälleen maassa. Kolmas lento tapahtui jälleen turhan napakasta komennuksesta, joten Heidin oli aika nöyrtyä ja vaihtaa taktiikkaa.

Kun Heidi ymmärsi ratsastaa vain pehmeitä apuja käyttäen, Nekkukin vaikutti tyytyväisemmältä. Vaikka se kokeilikin vielä pieniä temppuja, niin komentosilta oli jo varautunut niihin ja keikkui hyvin mukana. Lentotreeni jatkui taivuttavilla kaarilla, joilla Nekku esitti jo kouluhevoselle tyypillistä vartalonsa käyttöä sekä niitä liikkeitä, joita sen koulutustasokin vaati. Heidi tietysti hymyili tyytyväisenä, vaikka saikin pinnan alla tehdä paljon töitä, jotta Nekku ei kiirehtinyt pois rauhallisesta tahdista tai päättänyt puskea eteenpäin kuin B-luokan halvat nakit. Loppujen lopuksi parivaljakko vaikutti varsin tyytyväiseltä ja esitti laukassa komeita piruetteja, joita Heidi on myöhemmin mainostellut orinsa vahvuudeksi.

Ensimmäisen Suomessa suoritetun treenin jälkeen Heidi hoiti upeaksi muuttuneen orinsa huolella: pesi sen (josta Nekku ei sanonut mitään), harjasi uudelleen (ori luimi minkä ehti) ja kokeili jopa venytellä herran lihaksia, mutta koska Nekku ei pitänyt siitä, Heidi lopetti hommansa lyhyeen. Sitten kun hän talutti orin takaisin tarhalle, oli meno jälleen tutun railakasta - X-hyppyjä neljään ilmansuuntaan yhtä aikaa, ristiaskeleita kuten keihäänheittäjillä sekä myöskin korkeushypyn yrityksiä. Heidi oli jälleen kiukkuinen.

Mutta seuraavassa ilouutinen: Heidi oli jälleen tyytyväinen, kun seuraavana päivänä orin hoitamisen jälkeen (Nekku oli muuten tapojensa mukaisesti kauhea) hän pääsi hyppelemään sillä! Vaikka puomit hipoivatkin maata, niin se ei menoa haitannut, vaan parivaljakko päästeli Ferrarin nopeutta matkien niistä läpi - puomit katkesivat, mutta mammanmussukan jalat olivat hyvin suojattuja. Seuraaviin estehyppelöihin Heidi on muuten luvannut hankkia valmentajan, joka voisi kertoa vähän tarkemmin jarrujen käytöstä, mutta sellaista ei ole vielä tullut. Heidi myös maastoili Nekulla, ja tekee sitä edelleen: vaikka ori onkin vähän hassu säikkyessään koviksen muuria rikkoen mitä ihmeellisimpiä asioita (Saksassa ei tainnut olla punaisia postilaatikoita, sammakoita, lintuja saati traktoreita?), niin Heidi kokee jatkuvia rakastumisenhetkiä voittaessaan peltolaukat orillansa.

Koska Heidi on kunnianhimoinen, tahtoo hän esitellä Nekkua muillekin, ja se onnistuu hyvin kilpailuissa. Ensimmäinen (ja toinen ja kolmas ja neljäs...) matka niihin oli kuitenkin kauhea, sillä Nekku oli päättänyt inhota kuljetusvaunua. Se silmäili alimitoitettua kopinrämää epäilevästi, ja kun Heidi yritti kiskoa herraa sisälle, jarrupoljin iskeytyi lopullisesti pohjaan ja Heidi oli jo valmis perumaan koko kilpailuosallistumisen. Onneksi hänen olkapäällään istunut enkeli keksi kuitenkin hyvän ratkaisun ja sai Heidin hakemaan ison kauraämpärin, jonka avulla Nekku suorastaan rymisteli kyytiin! Sitten he ajoivat kiemuraisia tienpahasia pitkin kilpailupaikalle, jossa Nekku vaikutti olevan kuin kotonaan. Se sai pirun olemuksen ryntäillessään jälleen tammojen välillä ja Heidi roikkui vain narun mukana, ennen kuin paikalle saapui iso mies, joka pysäytti Nekun pikkusormellansa. Se mies oli Heidin tuhma ja ärjyvä puoli (jolla ei taida olla fyysistä kehoa). Sitten Nekku oli kiltisti, joten Heidi kiipesi sen selkään ja teki täydellisen lämmittelyn sekä radan. Valitettavasti ihan jokaisessa kilpailussa ei suju samalla tavalla.

Koska Heidi ja Nekku tietenkin voittivat, he köpöttelivät palkintojenjakoon. Heidi sai ison pokaalin, mutta sitäkin suurempi yllätys oli sen antajan sanat:
"Olet kauan etsimämme suklaamunalaakson prinsessa! Muuta sinne kanssamme ja ota tämä komea hevosesi mukaan, niin saatte syödä niin paljon suklaamunia kuin tahdotte!"
Ja Heidi vastasi:
"Jukranpujut! Sinne niin, mielellään Kindereitä... päläpälä... seliseli... plaaplaa..."

Ja niin he elävät onnellista elämää suklaamunalaaksossa syöden suklaamunia, treenaillen ja kilpaillen odottaen kutsua seuraavan laakson prinsessaksi.

Kilpailut

Jälkeläiset

Tekijänoikeudet